Puheenjohtaja: Jenny
Kirjuri: Helmi
Pohjustus
Luimme kaksi suunnittelijan rooliin liittyvää tekstiä. Ensimmäinen oli Mills, C.W (1958) The Man in the Middle sekä Scotford Martha (1994) Messy History vs. Neat History: Torward an Expanded View on Women in Graphic Design.
Tekstit eivät tarjonneet minulle paljoa uutta tietoa, koska käsittelimme paljon näitä asioita jo ensimmäisenä opiskeluvuotenamme, mutta pistiväthän ne kuitenkin ajattelemaan ja miettimään yhteiskunnassa vallitsevia arvoja. Esimerkiksi mieleeni nousi eriarvoisuus palkkakysymyksistä ja muistan hyvin tästä käydyt keskustelut viime vuodelta. Mielenkiintoista on, että toinen teksteistä on jo yli kuudenkymmenen vuoden takaa. Mielestäni se on kuitenkin vielä ajankohtainen. Nyky-yhteiskunnassa mietitään arvoja ilmastonmuutoksen kiihtyessä. Ratkaiseeko raha? Valtaapitävien on haastavaa tehdä päätöksiä, jotka eivät ole taloudellisesti kannattavia, mutta jotka hillitsisivät ilmastonmuutosta. Nyt on taas aika miettiä arvoittaako raha kaiken. Onko vain rahalla luotu, ihmisen tekemä, kaunista vai pystyykö ihmiskunta pääsemään irti kapitalismista ja nostamaan luonnon ja kaikkien hyvinvoinnin rahan yläpuolelle?
Millsin mielestä jo 50-luvulla kaikki normit olivat manipuloitavissa ja kyseenalaistettavissa kapitalistisesta näkökulmasta ja graafisen suunnittelijan täytyi olla tarkka ja varovainen mihin ryhtyi, sillä kaikki pyöri kapitalismin ympärillä enemmän tai vähemmän. Mielestäni edelleen kaikilla projekteilla on omat arvopohjansa ja taka-ajatuksensa. Siispä voisi aina välillä pysähtyä miettimään, olisiko valmis työskentelemään minkä tahansa työtehtävän parissa vain siitä saatavan korvauksen vuoksi. Millaisia paineita sosiaaliset ja kapitalistiset normit edelleen asettavat graafisille suunnittelijoille?
Molemmat tekstit kritisoivat yhteiskuntaa ja sitä miten yhteiskunta pyörii. Parannettavaa riittää ja yhteiskunta muuttuu hyvin hitaasti. Osa syynä varmastikin se, että valtaapitävien on haastavaa luopua vallastaan. Yleisesti ottaen on myös vaikeaa myöntää olleensa väärässä tai yrittää muuttaa piintyneitä tapoja ja käytänteitä. On uskomatonta ajatella, että perusongelmat yhteiskunnassa pysyvät pitkälti samoina, vaikka aika kuluu. Pitääkö todella kaikkien sukupolvien toistaa samat virheet? Eikö "isien" virheistä voisi ottaa opiksi? Historia toistaa itseään, niinhän sitä sanotaan. Toivoisin vain toisin.
Scotfordinkin tekstin teemat ovat edelleen ajankohtaisia, vaikka hänenkin tekstinsä on ilmestymisestä on melkein 30 vuotta. Miesten itselleen ottama asema fyysisesti vahvempana sukupuolena heijastuu suoraan myös valtaan. Tällä asemalla on juurensa kaukana ihmiskunnan historian alkutaipaleella. Nykyisin fyysinen voima ei enää sanele yhteiskunnan jäsenenä pärjäämistä, vaan yksilön muilla ominaisuuksilla on enemmän painoarvoa. Vanhoja käytänteitä on vain haastavaa muuttaa. Älykkyyden ja kyvykkyyden ei pitäisi enää olla sidonnainen sukupuoleen. Uskomatonta on, että aviomies mainitaan naissuunnittelijasta puhuttaessa, vaikka tällä ei olisi mitään tekemistä naisen uran kanssa, mutta näin ei ole toisinpäin. Aivan kuin aviomies määrittäisi naisen uraa, ettei nainen yksin olisi ansioihinsa päässyt tai pystynyt.
Tässä vielä vähän taustatietoa tekstien kirjoittajista:
Charles Wright Mills (28. elokuuta 1916 Waco – 20. maaliskuuta 1962 West Nyack) oli yhdysvaltalainen sosiologi, joka tunnetaan modernin konfliktiteorian isänä.
Konfliktiteoriat ovat yhteiskuntatieteiden näkökulmia, jotka korostavat sosiaaliryhmän sosiaalista, poliittista tai materiaalista epätasa-arvoa, kritisoivat laajaa sosiaalipoliittista järjestelmää tai jotka muuten vähättelevät rakenteellisen funktionalismin ja ideologisen konservatismin merkitystä. Konfliktiteoriat kiinnittävät huomiota valtaeroihin, kuten luokkakonfliktiin, ja yleensä kritisoivat historiallisesti hallitsevia ideologioita.
Jotkut konfliktiteoriat syntyivät korostamaan perinteisen ajattelun ideologisia piirteitä. Vaikka useissa konfliktiteorioissa onkin samoja piirteitä, konfliktiteoria ei viittaa yhtenäiseen koulukuntaan, eikä sitä tule sekoittaa rauhan ja konfliktien tutkimukseen tai muihin sosiaalisten konfliktien teorioihin.
Häntä on luonnehdittu muun muassa ilmaisuilla "radikaalin suorapuheinen julkinen intellektuelli, sosiologiaa Columbian yliopistossa opettava moottoripyöräilevä anarkisti Texasista" ja "puoliksi provokaattori, puoliksi sosiologi".
Professori Martha Scotfordin tutki graafisen suunittelun historiaa painottaen tutkimustaan naisten asemaan ja feministisiin teorioihin. Hänen töitään ja tekstejä on nähty American Center for Design Statements, AIGA Journal of Graphic Design, Print magazine, Design Issues, Visible Language ja Eye. Hän sai National Endowment for the Arts grants tukemaan hänen tutkimustaan naisista muotoilualoilla. Tämän jälkeen hän julkaisi 1999 kirjan Cipe Pineles: a Life of Design.
Martha opiskeli taidehistoriaa Oberlin korkeakoulussa ja graafista suunnittelua Yalen yliopistossa. Hän myös opetti graafista suunnittelua, typografiaa ja muotoilun historiaa Pohjois Carolinan muotoilun yliopistossa. Hän jäi eläkkeelle kesäkuussa 2013.
Marhan teos käsitteli graafisen suunnittelun historiaa ja kuinka sen patriarkkaisten roolien normit syrjivät naisia historiassa ja graafisella alalla. Naisten asema ja syrjintä on ollut ja yhä on ongelma sekä graafisella että myös muilla aloilla. On myös yleistä, että mies omii naisen tekemiä töitä tai projekteja. Hän referoi tekstissään Cheryl Buckleyn ideologiaa.
- Cheryl Buckley on brittiläinen muotoiluhistorioitsija, jonka tutkimus on keskittynyt feministisiin lähestymistapoihin ja muotoiluhistoriaan. Hän on julkaissut brittiläistä keramiikkasuunnittelua ja muotia.
Martha Scotford perusti tämän tekstin ideanaan laajentaa Cheryl Buckleyn ideologiaa graafisen suunnittelun historiaan.
Martha mainitsee myös "Why Have There Been No Great Women Artists?", joka on amerikkalaisen taidehistorioitsijan Linda Nochlinin essee vuodelta 1971. Sitä kiitettiin uudesta feministisen taidehistorian ja teorian kaltevuudesta ja siitä, että tarkasteltiin institutionaalisia esteitä, jotka estävät naisia menestymästä taiteessa.
Philip Baxter Meggs (30 May 1942 – 24 November 2002) oli amerikkalainen graafinen suunnittelija, professori, historioitsija ja graafisen suunnittelun kirjojen kirjoittaja. Hänen kirjansa History of Graphic Design on lopullinen, vakiolukemistoon kuuluva teos graafisen suunnittelun tutkimista varten. Kirjassa mainitaan vain kourallinen naissuunnittelijoita, kun sitä vastoin miessuunnittelijoita on satoja.
Marthan mielestä graafinen suunnittelija on jo historiallisesti ollut valkoinen ja mies. Naisten, joiden oletettiin saavan lapsia ja pitävän huolta kodista, piti sen sijaan suunnitella suunnittelijan uransa perhe-elämän ympärille. Tämä on mielestäni edelleen ajankohtaista monissa perheissä, vaikka miehiä kannustetaankin jäämään kotiin vanhempainvapaalle.
Nykyään asiat ovat paremmin, mutta naissuunnittelijoita on yhä suhteessa vähemmän ja he saavat pienempää palkkaa kuin miehet. Yhteiskunnan asenteet muuttuvat hitaasti, koska miehet päättävät.
Ehdotuksia kysymyksiin tai keskusteluun:
- Onko miehen helpompi saada töitä kuin naisen graafisen suunnittelun alalla? Tuleeko työnantajalle halvemmaksi palkata nainen suunnittelijaksi? Vaikuttaako raha tai sukupuoli työhön palkkaamiseen enää?
- Nykyaikana naisia on korkeissa asemissa. Muuttuuko ala enemmän suvaitsevaisemmaksi, jos nainen on palkkaamassa ns. miesten alalla?
- Is it really so that money makes everything go around? Rahan ja kapitalismin voima. Meneekö raha luovuuden edellä. Onko millään muulla väliä kuin kapitalismilla?
Kirjaus
Lukupiirimme ensimmäinen tapaaminen pidettiin 15.10. harmaana ja tuulisena iltapäivänä puheenjohtajamme Jennyn ohjaamana. Mukana olivat myös kirjuri Helmi sekä Nelli ja Benjamin. Kohtaamisemme alkoi Jennyn alustuspuheella, jossa hän esitteli vielä kerran aiheen ja avasi meille lisää lukemiemme tekstien kirjoittajien ja kirjoituksissa esiintyneiden ihmisten taustoista.
Kaikki meistä olivat samaa mieltä siitä, että kummastakaan tekstistä ei ollut aluksi edes tajunnut, että ne olivat niin vanhoja: toinen niinkin kaukaa kuin 50-luvulta ja toinen 90- luvulta. Vaikka Millsin kirjoituksesta saattoi ehkä päätellä ajankulua sen vaikealukuisuudesta, monet teksteissä käsitellyt aiheet ja ongelmat olivat meistä valitettavasti yhä ajankohtaisilta tuntuvia.
Puhuimme aluksi siitä, että voisimmeko me kuvitella ikinä tekevämme arvojemme vaistaista työtä. Asia riippuisi ehkä siitä kuinka pahasti se menisi arvoja vastaan ja kuinka kipeästi tarvitsisi sillä hetkellä rahaa. Osa toi ilmi, että välillä voisi olla ihan kivakin tehdä vain perusduunia, olla osa liukuhihnaa, oravanpyörää, tienata kokematta huonoa omatuntoa. Tietty ideaali olisi, että voisi tehdä vain arvoihinsa sopivaa työtä. Toisaalta pohdimme myös, ettei Suomessa ehkä joudu joustamaan niin paljoa omista arvoistaan. Asiasta puhutaan paljon, mutta tuleeko ongelmaa kuitenkaan yhtä usein vastaan oikeassa työelämässä? Voi olla että maailmalla ja Amerikassa, johon ensimmäinen teksti vahvasti keskittyi, kysymys on suurempi. Suomessa on myös melko hyvä sosiaalinen perusturva, eikä ole ehkä yhtä pakottava tarve ottaa vastaan jokaista työnantoa rahan perässä, jos se ei miellytä itseään.
Millsin tekstissä puhuttiin mielestämme myös ehkä vähän liian provosoivasti suunittelijoista, jotka tekevät kaupallista työtä, ikään kuin he yrittäisi työllään auttaa tuotteen myyjiä kavaltamaan asiakkaita. Tietty toimiva ja hyvännäköinen suunnittelu myy, mutta työtä voi tehdä myös siksi, että haluaa tehdä hyviä ja kauniita tuotteita ja asioita, eikä siksi, että yrittäisi tehdä mahdollisimman myyviä tuotteita ja huijata ihmisiä tuotteiden ulkomuodolla ostamaan. Tietty voi kysyä sitten, onko sillä väliä miten asian itselleen perustelee.
Emme myöskään allekirjoita Millsin tarjoamaa näkökulmaa käsityöläisyydestä ja siitä miten suunnittelijan pitäisi suurinpiirtein hengittää ja elää työnsä kautta. Totesimme, että on terveellistä pystyä erottamaan työ ja vapaa-aika, eikä kaiken työn tarvitse olla aina mikään hengellinen tuotos ja kokemus, vaan joskus voi olla ihan hyvä tehdä myös vain ”perusduuneja”, sillä muuten voi kasvaa kamalat paineet luoda aina jotain uskomatonta. Siksi tämä Millsin tarjoama ratkaisu tuntui utopistiselta ja myös vanhanaikaiselta.
Toisen lukemamme tekstin aiheisiin siirryttäessämme keskustelumme tuntui saaneen uutta tuulta alleen. Yleisvaikutelma Scotfordin kirjoituksesta oli, että se tuntui edistykselliseltä aikansa julkaisuksi, mutta toisaalta oli surullista huomata miten vähän oli muuttunut nykypäivään verratessa. Meille oli ollut esimerkiksi erityisen kammottavaa lukea siitä miten naisgraafikko olisi muille aina vain ”jonkun vaimo”, eikä nainen voisi saada yksilönä arvostusta työstään. Yksi ryhmäläisistämme toi tässä kohtaa ilmi, että tämä on surullista kyllä yhä nykypäivänäkin relevantti ilmiö naisammattilaisista puhuttaessa: viimeksi hän oli törmännyt siihen kesällä esitetyissä olympialaisissa.
Puheenjohtajamme kysyi meiltä, että uskommeko nykypäivänä töiden saamisen alallamme olevan helpompaa miehille kuin naisille. Emme oikein osanneet vastata, mutta tietysti olisi mukava ajatella, ettei asia olisi niin. Olimme yhtä mieltä siitä, että naisten ainakin täytyy tehdä mahdollisesti enemmän töitä todistaakseen pätevyytensä ja osaamisensa. Ja ainakin ennen naisten alalle pääsystä oli tehty systemaattisesti vaikeampaa, joten on hyvin mahdollista, että siitä on yhä jäänteitä. Asiat muuttuvat välillä hitaasti, eikä kaikkia ongelmia osaa edes kyseenalaistaa, sillä ”niin on vain aina ollut.”
Puhuimme tähän ajatusmaailmojen hitaaseen muuttumiseen liittyen siitä, miten yhä on melko yleistä, että ihmiset olettavat tiettyjen ammattien tekijöiden olevan ensisijaisesti miehiä, kunnes toisin todistetaan. Tämä voi käydä ilmi ihan jokapäiväisissäkin keskusteluissa, ja voi olla vähän surullista huomata, miten voimakkaita tietyt mieliyhtymät voivat olla. Yhdellä ryhmäläisellämme oli tarina siitä miten hän oli kertonut eräälle henkilölle hänen naispuolisesta tutustaan, joka oli valosuunnittelijana Amos Rexissä, ja tämä henkilö kenen kanssa ryhmäläisemme oli puhunut oli koko keskustelun ajan luullut valosuunnittelijan olleen mies. Tällaiset tilanteet ovat herättäviä ja paljastavat arkipäiväisiin paikkoihin jääneitä vanhoja stereotypioita. Mietimme, että tähän liittyvät tietysti myös haitalliset vanhanaikaiset ammattinimikkeet, jotka usein päättyvät sanaan ”mies”, kuten esimies ja lakimies. Osa tällaisista termeistä on onneksi jo virallisesti muutettu sukupuolineutraaleiksi, mutta voi kestää, ennen kuin sanat omaksutaan arkikieleen.
Seuraavaksi tuli esille myös luokkaamme jo viime vuonna paljon puhututtanut kysymys siitä, miten naiset alallamme saavat keskimäärin paljon pienempää palkkaa kuin miehet. Yksi ryhmästämme toi ilmi, että olisi tärkeää selvittää aina perinpohjaisesti ongelmien lähde, esimerkiksi kun kysymys on että miksi naiset saavat huonompaa palkkaa, yhdeksi syyksi voi sanoa sen, että miehet hinnoittelevat itsensä paremmin ja naiset huonommin, jolloin sitten pitäisi miettiä taas tarkasti, että mistä tämä johtuu ja niin edespäin. On tärkeää puhua ongelmasta avoimesti ja hyvä, että siitä keskustellaan jo koulussakin, sekä opetussuunnitelman puolesta että vapaaehtoisesti. Kai se herättää myös meissä niin paljon kohinaa siksi, että sen näkeminen konkreettisena lukuna tuntuu niin brutaalilta ja samalla epätodelliselta.
Juttelimme noin tunnin ajan ja samalla sovimme seuraavan tapaamisen roolit ja ajankohdan. Kaiken kaikkiaan keskustelu oli hedelmällinen ja kiinnostava, ja vaikka olimme suuresta osaa asioita hyvin samaa mieltä, kaikki toivat pakkaan uusia pointteja ja lisänäkökulmia. Lopputulemana sessiosta jäi päällimäiseksi ehkä se tajunta, että masentavaa kyllä, samoja ongelmia toistuu yhä vuosienkin jälkeen alalla. Yksi ryhmäläisistämme vitsaili, että 20 vuoden päästä joku meistä on Aallossa puhumassa ja luennoimassa näistä ongelmista. Toivotaan, ettei sentään. Edistystäkin on kuitenkin vuosien saatossa tapahtunut, ehkä eniten yksilöiden arvomaailmoissa, ja tietoisuus epäkohtien olemassaolosta on tärkeä ensiaskel niiden muuttamista kohti.