Puheenjohtaja: Helmi
Kirjuri: Jenny
Pohjustus
Ensimmäisenä tekstinä oli Fiona Rabyn ja Anthony Dunnen kirjoitus ”Designer as Author” vuodelta 2011, joka oli julkaistu teoksessa ”DESIGN ACT Socially and Politically engaged design today – critical roles and emerging tactics.”
Rabylla ja Dunnella on yhteinen 1994 perustettu suunnittelutoimisto, ja sivustollaan he kuvailevat käyttävänsä muotoilua välineenä herättääkseen keskustelua olemassaolevan ja alati kehittyvän teknologian sosiaalisista, kulttuurisista ja eettisistä seurauksista. Raby ja Dunne ovat molemmat muotoilun ja sosiaalisen tutkimuksen professoreita. Heillä on laaja historia puhujina ja kouluttajina, mutta myös aiheeseen liittyvän tekstin tuottajina, ja heillä on ollut useita näyttelyitä heidän projekteistaan.
Heidän tekstissään päähenkilönä on kriittinen suunnittelu. Heidän mukaansa kaikki suunnittelu on aatteellista, mielipiteisiin pohjautuvaa, epäneutraalia, sillä suunnitteluprosessi on aina henkilön omien arvojen ja maailmankatsomuksen muotoilema. Ja suunnittelu voi olla joko myötäilevää tai kriittistä. Ensimmäinen mukautuu sen hetkisiin odotuksiin ja vahvistaa asioiden nykylaitaa, kun taas jälkimmäinen ei hyväksy nykynormia ainoana mahdollisuutena, ja kysyy kysymyksiä sen sijaan, että ratkaisisi ongelmia ja tarjoaisi vastauksia. Sen tarkoitus on haastaa ja tuottaa kritiikkiä tarjoamalla vaihtoehtoisia arvoja.
Tekstissä tuodaan esille ongelma, joka ympäröi kriittistä suunnittelua, ja se on suunnittelun kaupallisuus. Koska kaupallisessa maailmassa suunnittelun tuotteiden on menestyäkseen oltava laajan yleisön suosiossa, kriittinen suunnittelu ei voi tällä mittarilla menestyä, se kun ei ole suosittua. Ja koska se kritisoi usein alaa, teollisuutta ja kaupallisuutta, siihen lienee vaikea saada rahoitusta.
Minun oli aluksi vaikea saada kiinni tästä praktiikasta, vaikka tekstissä tarjottiinkin konkreettisia esimerkkejä. En myöskään välttämättä ihan ymmärtänyt kaikkia niistä täysin, kenties ne olisivat heränneet enemmän henkiin koettuina kuin luettuina. Pidin kuitenkin kovasti ajatuksesta, että voisi suunnittelijana välillä vain herättää ajatuksia sen sijaan, että tekisi mahdollisimman toimivia ja tyydyttäviä tuotteita, sillä nautin itse jonkinlaisesta absurdismista ja ihmetyksen tuottamisesta. Mielenkiintoisinta minusta tekstissä oli kohta, jossa puhuttiin siitä miten suunnittelijoiden tulisi kehittää uusia lähestymistapoja, jotka olisivat samanaikaisesti sekä jollain tapaa miellyttäviä ja viehättäviä että haastavia, kuten elokuvat, kirjat ja taide voivat olla. Tämän rajan pohtiminen ja etsiminen kuulostaa kiinnostavalta. Ehkä osittain siksi, että pidän pienestä ilkikurisuudesta, ja mikä olisikaan hauskempi jekku, kuin pakata syvällisiä ja vaikeitakin tunteita herättäviä kysymyksiä ulkomuodoltaan kutsuvaan kuoreen.
Toisaalta en ole varma miksi suunnittelu pitäisi jaotella niin karskisti kahtia, vain hyväksyvään ja kriittiseen, sillä en usko, että niiden väliset rajat ovat aina niin suoraviivaiset. Ennen kaikkea kriittisen suunnittelun määritelmä tuntui melko ahtaalta, ja mietin voisiko siihen mahtua laajemminkin asioita, myös jotain käytännönläheisempää.
Toisena tekstinä oli Tommi Vaskon vuonna 2016 kirjoittama avoin kirje, joka oli vastaus Ida Kukkapuron Grafia-lehdessä julkaistuun tekstiin ”Kenen lauluja laulat?” Vasko on valmistunut aikoinaan Aalto yliopistosta ja Sandberg Instituutista Amsterdamista, ja on tätä nykyä omien sanojensa mukaan Helsingissä toimiva graafinen muotoilija ja -tutkija, jonka töissä käsitellään lähitulevaisuuden muotoilupraktiikoita ja uusien teknologioiden ja ekologisen ajattelun väliltä nousevia visuaalisia ilmiöitä. Hän myös pitää yhdessä aiemmin mainitun Ida Kukkapuron kanssa kesäkoulua, jossa haastetaan suunnittelijoita tekemään kokeellisempia projekteja ja muodostamaan rohkeampia poliittisia kantoja.
Koska Vaskon avoin kirje oli suora vastaus toiseen tekstiin, se alkoi avautua paremmin vasta tutustuttuani Kukkapuron alkuperäiseen kirjoitukseen. Kukkapuro väittää alussa poliittisen graafisen suunnittelun olevan tutkimuksen kohteena haastava, sillä siitä ei tunnu olevan Suomessa hyviä esimerkkejä. Saattohoitopotilaaksikin asiaa tituleeraa. Hän pohtii tekstissä onko Suomessa yksilöllä varaa olla poliittisia arvojaan noudattava, mielipiteistään ääntä pitävä ja asiakkaitaan valikoiva suunnittelija, sillä piirit ovat tunnetusti pienet, asiakkaita ei tule suututtaa eikä epäkaupallisella työllä elä. Kukkapuro pyrkii kumoamaan väitteet yksi kerrallaan. Tekstissä haastatellaan graafisen suunnittelun kentältä Kasper Strömmania ja Samuli Saarista, jotka eivät kumpikaan pelkää ottaa poliittisesti äänekkäästi kantaa. Strömman miettii, että ihmiset ovat varovaisia, sillä kilpailu alalla on kova ja ihmisiä kiinnostaa enemmän töiden säilyttäminen kuin kannanottaminen. Seuraavaksi tekstissä kuullaan Saarista, joka on tekstin julkaisun aikaan Aallosta vastavalmistunut Grmxxi-ryhmään kuuluva suunnittelija, jota ”ei pelko pidättele” ja joka ”soimaa mainostoimistoja mielellään.” Lopulta kirjoitus kootaan ajatukseen, että graafinen suunnittelu ei ole yhtään sen poliittisempi ala kuin mikään muukaan, ja että poliittinen graafinen suunnittelu on ikään kuin turha lokero: siitä kiinnostumisen sijaan olisi tärkeämpää olla kiinnostunut ylipäänsä politiikasta ja käyttää mahdollista ammattitaitoaan hyödyksi kannattamiensa agendojen vahvistamiseksi. Vastuu ikään kuin siirretään graafisen suunnittelun ammattikunnalta yksilölle, yhteiskunnan jäsenelle.
Minusta Kukkapuron teksti tuntui melko suppealta katsaukselta aiheeseen, enkä voinut olla miettimättä haastateltaviksi valittujen yksipuolisuutta. Minusta tuntuu, että valkoisilla miehillä on turvallisempi asema vaikuttaa ja pilailla töillään ja somessa kuin keillään muilla, ja mietin, että heidät ja heidän huumori saatetaan nähdä sosiaalisessa mediassa erilailla kuin esimerkiksi naisten.
Vasko sitten omassa vastauksessaan myös kritisioi Kukkapuron kapeaa tulokulmaa aiheeseen, ja pohtii voisiko keskustelua käydä tarkastellen laajemmin niitä erilaisia rakenteita ja ajatusmalleja, joiden puitteissa poliittisuudesta puhutaan. Hän haluaa myös tuoda keskusteluun mukaan vallankäytön ja väkivallan, ja lopuksi ehdottaa neljää eri muotoilijatemperamenttia laajentamaan käsitystä suomalaisesta poliittisesta suunnittelusta/suunnittelijoista.
Nämä hahmomallit olivat mielestäni yllättävä ja hieman erikoinen valinta tekstin suunnalle, sillä siinä missä Vasko kritisioi poliittisen suunnittelun keskustelun olevan jumissa tällä hetkellä kahden aseman vastakkainasettelussa, myös nämä neljä persoonaa tuntuivat jokseenkin rajoittavilta ja stereotyyppisiltä. Tietysti ymmärrän, että ne olivat varmasti kirjoitettu tarkoituksella pilke silmäkulmassa, kuin hyvä horoskooppisivusto, ja että niiden tarkoitus olikin ehkä ennemmin toimia ponnahduslautana jatkokeskustelulle kuin olla mikään täsmällinen psykoanalyysi siitä kuka olet ja tulet loppuelämäsi ajan olemaan, ja kuten Vasko sanoo, kaikissa on varmasti piirteitä jokaisesta kuvauksesta. Arvostin Vaskon agendaa laajentaa poliittisen muotoilun käsitystä ja sitä, että hän antoi kuvauksissa konkreettisia esimerkkejä siitä, mitä se voi olla.
Ennen meidän lukupiiritapaamista juttelin erään toiseen ryhmään kuuluvan luokkalaiseni kanssa, ja hän kertoi heidän piirinsä keskustelleen, että minä muistuttaisin heidän mielestään juuri ”räiskyvää koleerikkoa”, mikä sai minut aivan hämmentyneeksi, sillä en koe olevani mitenkään poliittisesti lahjakas, jos niin voi sanoa, enkä hyvä kriittinen ajattelija tai etenkään argumentoija, ja siksi nämä kaikki muotoilutemperamentit ja ylipäänsä poliittisen suunnittelun keskustelut ehkä tuntuivat hieman kaukaisilta ja jopa stressaavilta minulle henkilökohtaisesti, ja olin ihmeissäni, että muut voisivat nähdä minut niissä. Tuntui kuitenkin tietyllä tapaa rohkaisevalta kuulla tämä, ja ymmärsin ehkä sen myötä paremmin näiden temperamenttien mahdollisen tarkoituksen: se, että kokee kuuluvansa johonkin antaa turvaa ja rohkeutta toimia ja vaikuttaa.
Mahdollisia puheenaiheita:
- Määrittelisittekö te kriittisen suunnittelun samalla tavalla kuin tekstissä, voiko se olla muutakin?
- Mitä on suunnittelijan valta?
- Miten koet poliittisuuden omassa suunnittelijan työssäsi, vai näkyykö/vaikuttaako se mitenkään?
- Miten koitte muotoilutemperamentit eli Vaskon neljä hahmomallia, oliko niistä jokin samaistuttavampi kuin toinen?
Kirjaus
Tapasimme uuden vuoden vaihteen jälkeen illalla zoomissa ensimmäistä kertaa tämän vuoden puolella kaikkien palaillessa lomalta. Puheenjohtaja Helmi aloitti kokouksen kertomalla päivämme aiheista ja teksteistä, jotka koskivat suunnittelijan toimivuutta sekä poliittista asemaa tai sen vaikutusta suunnittelijaan. Käsittelimme
tällä kertaa seuraavia tekstejä: Dunne, Anthony & Raby, Fiona 2011: Designer as Author, joka on julkaistu teoksessa DESIGN ACT Socially and Politically engaged design today – critical roles and emerging tactics. Stockholm: Iaspis and Berlin: Sternberg Press sekä
Vasko, Tommi 2016: Avoin kirje, joka on julkaistu vastineena Grafia-lehdessä 1/2016 julkaistulle Ida Kukkapuron Kenen lauluja laulat? -artikkelille. Versio Vaskon tekstistä on julkaistu myöhemmin myös englanniksi nimellä The Four Temperaments in Design teoksessa Borrowing Positions. Troijan Horse. 2019.
Paikalla olivat päässeet puheenjohtaja Helmin lisäksi ryhmämme muut jäsenet Nelli, Benjamin sekä kirjuri Jenny.
Aloitimme tapaamisemme keskustelemalla piirimme jäsenten mielipiteistä lukemistamme teksteistä. Totesimme tekstien olevan hyödyllisiä ja helppolukuisimpia tähän saakka lukemistamme.
Monelle meistä nousi kuitenkin pinnalle irtonaisuuden tunne suhteessa teksteihin. Me olemme vasta opiskelijoita. Suurimmalla osalla meistä ei ole laajaa työkokemusta alalta, joten tekstien käsittelemistä asioista puhuminen tuntuu vielä tässä vaiheessa hankalalta. Koimme poliittisuuden ja sen vaikutukset alallamme kaukaiseksi ja abstraktiksi aiheeksi. Tämän vuoksi teksti ei automaattisesti herättänyt kiinnostustamme ja saanut meitä innostumaan lukemisestaan. Aiheen vieraus siis vaikutti suuresti lukukokemukseemme ja lukuintoomme
helppolukuisuudestaan huolimatta.
Kävimme viime jaksossa myös paljon keskustelua Työ- ja elämä -kurssilla graafikon elämästä ja siihen liittyvistä raha- ja lakiasioista. Tämä saattoi olla myös osa syy sille, että osa tekstistä tuntui kertaavalta ja vanhan asian toistolta.
Tekstit tuntuivat meidän kaikkien mielestä erittäin mustavalkeilta ja kriittisiltä. Ne tuntuivat tuomitsevan lukijaa, jos hän ei ollut samaa mieltä tämän käsitteistä. Koimme kuitenkin, että kriittinen näkökulma siitä kuinka suunnittelijan työtä influoi aina jonkinlainen poliittinen tausta pitää enemmän paikkaansa kuin se, ettei sillä olisi
mitään vaikutusta. Esimerkiksi jokainen meistä on kasvatettu erilaisissa ympäristöissä, jolloin kaikilla meillä on erilainen suhtautuminen eri aatteisiin ja normeihin riippuen lapsuuden kokemuksistamme. Nämä muokkaavat myös tapaamme nähdä ja kokea asioita, jonka vuoksi ne heijastuvat myös meidän kaikkien luovaan prosessiin enemmän tai vähemmän.
Poliittisesta grafiasta on hankalaa miettiä esimerkkejä, mutta esim. Amerikassa heti mieleen tulevat ajankohtaiset mielenosoitukset ja viime presidentin vaalit. Näiden aikana käytettiin paljon erilaisia graafisesti ilmaisevia julisteita mielipiteiden ilmaisuun ja tehokeinona. Kaiken kaikkiaan teksti tarjosi mielestämme kuitenkin hienosti erilaisia näkökulmia ja esimerkkejä mahdollisuuksista ajatella poliittisesti erilaisia asioita.
Keskustelimme myös tällä kertaa pakosta analysoida. Aina ei vain jaksaisi vaan analysoida ja luoda jollekin asialle ylimääräistä merkitystä sen luomisen vuoksi. Juliste voi joskus olla vain juliste liittämättä siihen syvällisempiä merkityksiä.
Monelle meistä tuli mielikuva paremmin ansaitsevasta, hyväosaisesta kirjoittajasta, jolla on mahdollisuus ja valta valita työtehtävänsä. Siksi teksti tuntui teennäiseltä. Kaikilla meillä ei ole varaa tai aikaakaan tehdä vain mieleisiään tai omia vapaita töitä. Joidenkin on vain tehtävä töitä pärjätäkseen. Pohdimme myös onko edes
mahdollista saada tukea mistään omiin vapaisiin, mieleisiin töihin eli miten realistista oikeasti olisi oikeassa elämässä tehdä omia itsenäisiä mieleisiä töitä. On trendikästä olla trendikäs.
Myös tekstin konsepti työstä tuntui meistä erikoiselta kuvaamaan graafikon alaa. Se antoi mielestämme enemmänkin kuvan taiteilijan töistä kuin graafikon. Pystyimme helposti kuvittelemaan sen kuvaamaan installaatiota tai abstraktia maalausta. Graafikot tekevät usein töitä asiakkaalle enemmän kuin esim. galleriaan tai itselleen omaa ilmaisuaan ajatellen. Meistä tuntui hankalalta ajatella samankaltaisia vastineita
graafikolle ilman, että se vuotaisi enemmän taiteilijan ammatin puolelle.
Keskustelimme myös suunnittelijan vallasta ja sen käytöstä. Suunnittelijan työn tarkoituksena on pyrkiä vaikuttamaan ja vetoamaan ihmisten mielipiteisiin ja tunteisiin tekemällään työllään. He usein pakkaavat asiakkaan markkinoitavan asian tai esineen nätiksi paketiksi, joka on visuaalisesti helpompi myydä tai käyttää.
Näkyvyys vaikuttaa myös yhteydessä ihmisten mielipiteisiin. Tähän liittyy myös projektin suuruus sekä se työskenteleekö graafikko yksin vai ryhmässä. Kelle hän työskentelee? Onko kyseessä iso vai pienempi yritys? Joskus ei voi tehdä töitä kuin vain oman etiikan vastaisille firmoille. Asiakas on aina oikeassa ja saa mitä tilaa.
Tähän voi tietysti myös vaikuttaa valitsemalla olematta tekemättä näitä töitä, mutta aina ei voi valita. Laskut pitää kuitenkin maksaa.
Koimme myös, että graafikoilla on valtaa visuaalisesti muokata maailmaa ja sen trendejä. Luomme paljon kuva- ja tekstimateriaalia, jota suuri osa populaatiosta näkee tai lukee, jolloin tämä voi vaikuttaa kuluttajan tunteisiin asioista puoleen ja toiseen.
Emme kokeneet poliittisuuden vaikuttavan omaan suunnittelijan työhömme paljoa -
ainakaan vielä. Olimme kaikki samaa mieltä siitä, ettemme haluaisi tehdä mitään
omien aatteidemme vastaisia töitä. Keskustelimme ja mietimme myös miten
poliittisesti vaikuttaminen määritellään. Kuten olimme puhuneet aiemmin, oma
arvomaailma vuotaa aina omaan tekemiseen. Jos tämä on kriteeri sille, niin
silloinhan kaikki mitä me teemme on jollain tavalla poliittista. Heijastamme
tiedostamattammekin itseämme kaikkeen mitä teemme.