Puheejohtaja: Helmi
Kirjuri: Nelli
Pohjustus
Viidennen lukupiirin aineistona oli Brave New Alps -ryhmän 2015 julkaistu teksti Precarity Pilot: Making Space for Socially- and Politically-engaged Design Practice, joka on julkaistu teoksessa Modes of Criticism 1 (2015) sekä Modes of Criticism -verkkosivustolla. Tarkoituksena oli myös tutustua kollektiivin kokoamaan Precarity Pilot -nettisivustoon, jonne on kerätty lisää aiheeseen liittyvää informaatiota ja arkistoitu tapahtumalokeja jo toteutuneista tilaisuuksista.
Brave New Alps on Bianca Elzenbaumerin ja Fabio Franzin vuonna 2005 yhteistyönä perustama ryhmä, joka koostuu useista tutkijoista ja suunnittelijoista. Heidän tavoitteenaan on tuottaa osallistavia suunnitteluprojekteja, jotka kutsuvat ihmisiä uudelleenpohtimaan yhteiskunnallisien ongelmien ja ympäristökysymyksien politiikkaa. Välineinään tähän työhön he käyttävät muun muassa konferesseja ja työpajoja, kirjoittamista ja tutkimuksien julkaisua sekä graafista suunnittelua.
Precarity Pilot: Making Space for Socially- and Politically-engaged Design Practice -tekstissä kollektiivi avaa keskustelun, joka peräänkuuluttaa sellaisen ympäristön luomista, jossa kuka tahansa suunnittelija voisi toimia yhteiskunnallisen muutoksen puolesta tekemättä rahallista tappiota ja menettämättä terveellistä ja tasapainoista otetta työn tekoon. Ryhmä on huolissaan siitä, että tällä hetkellä kaikilla ei ole edellytyksiä tinkiä näistä asioista esimerkiksi sosioekonomisen statuksensa takia, ja näin ollen heillä ei ole myöskään ihanteellisia edellytyksiä graafiseen suunnitteluun, joka olisi yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen painottunutta, sillä nykymaailmassa se valitettavasti usein vaatii tietynlaisia uhrauksia.
Tekstissä puhutaan myös muotoilun opetuksessa tapahtuvasta ristiriidasta, jossa toisaalta toivotaan suunnittelijaopiskelijoiden ottavan osaa yhteiskunnallisien ongelmien pohtimiseen, mutta samalla ohjataan yritysmaailman ehdoilla toimivaan karuselliin, jossa suunnittelijan edut eivät ole keskiössä. Vaikka Suomessa onkin verrattain hyvä tukijärjestelmä yhteiskunnan jäsenille, on täälläkin tärkeää puhua näistä epäkohdista ja ongelmista.
En usko, että mekään olemme Aalto Yliopistossa edellämainitun ristiriidan ulkopuolella. Olen ollut ilahtunut koulun puolelta tulleista yrityksistä avata kriittisesti alaa ja suunnittelijuutta tarkastelevia keskusteluja, onhan meillä tämäkin kurssi, joka painottuu pelkästään kyseiseen aiheeseen, mutta samalla meidän oli esimerkiksi juuri edellisessä jaksossa otettava osaa oikean asiakkaan kanssa yhteistyössä suoritettuun työprojektiin, joka oli moraalisesti suuren osan mielestä häiritsevä ja ympäristökysymyksiä törkeästi sivuuttava, eikä oppilaiden useaan otteeseen esille tuomaan kritiikkiin suostuttu kunnolla vastaamaan. Tämä oli ikävä huomata, ja tuntui epäreilulta iskulta vasten kasvoja, sillä siinä missä meitä on jatkuvasti kannustettu itsenäiseen ja yhteiskunnallisesti valveutuneeseen ajatustyöhön, heti kun yritimme näin tositilanteessa tehdä ja oikeutetusti kyseenalaistaa meille lusikalla syötettyä tehtävänantoa, nostaa ääntämme, se hiljennettiin alkuunsa.
Tämä ei ollut ihanteellinen vilkaisu alan työmaailmaan, ja sai mielikuvan yhteiskunnallisiin kysymyksiin osallistuvasta ja kriittisesti toimivasta graafisesta suunnittelijasta karkaamaan entistä kauemmas otteestani. Itse asiassa mitä enemmän asiaa pohdin, sitä pettyneempi olen yliopiston toimintaan kyseisen ongelman tiimoilta: tuntuu täysin kaksinaismoralistiselta opettaa yhtä ja tehdä toisin, ja on äärimmäisen ikävää, että näin kävi vielä monen meidän ensimmäisen ihka oikean asiakkaan ja suunnittelutyön kanssa tilanteessa, jonka olisi tullut olla turvallinen koulun toimesta, sillä jos emme voi luottaa instituutioon, joka meille opetuksen tarjoaa, voi ammatinharjoituksesta kadota into jo ennen sen alkua. Toisaalta en tiedä onko se vain liian idealistinen ajatus, että koulun tulisi olla virheetön paikka, joka täysin torjuisi ympäröivän yhteiskunnan toimintamallit ja rakenteet sen sijaan että se heijastaisi niitä. Onko koulun tarkoitus inspiroida ja edustaa ihanteita ja muutosta, vai toimia realistisena peilinä maailman tilalle? Onko parempi oppia pettymään jo opiskeluvaiheessa kuin herätä todellisuuteen myöhemmin työelämässä?
Toisaalta useat tekstin tarjoamat ajatukset ja toimintamallit työelämässä vastuullisesti navigoimiseen olivat jo tuttuja muun muassa meille tarjotulta Työ ja elämä -kurssilta. On ilmeisen tärkeää harjoittaa ammattia keinoin, jotka takaavat tulevaisuudessa reilut palkkiot sekä työolosuhteet ja -odotukset kaikille, eikä alihinnoitella omaa panostaan tai esimerkiksi tehdä aikataululupauksia, jotka vaatisivat epäinhimillisiä suorituksia. Kun kaikki alalla puhuvat avoimesti tilanteistaan ja menetelmistään, on meillä yhtenäisenä ryhmänä mahdollisuus vaatia tasavertaista ja kohtuullista kohtelua. Valitettavaahan on, ettei meillä ole edes varsinaista ammattiliittoa, joka pystyisi ajamaan näitä asioita meidän puolestamme, ja siksikin tämä läpinäkyvyys ja yhteisen linjan noudattaminen on ensiarvoisen tärkeää. Tietysti arvostan myös suuresti Grafian pyrkimyksiä asioitamme parantavien menetelmien suhteen, eikä sen mahdollisuuksia vaikuttaa meitä koskeviin kysymyksiin tulisi sivuuttaa.
Koska olemme niin laaja-alainen ammattiryhmä vailla liittoa ja tietynlaista etujamme suojelevaa turvaa, on tärkeää opettaa ihmisille taitoja kyseenalaistaa mitä heille tarjotaan ja konkreettisia keinoja pitää kiinni periaatteistaan. Olin oikeastaan hieman yllättynyt huomatessani Precarity Pilot -nettisivujen tarjoavan niin paljon juuri tällaista informaatiota selkeiden otsikoiden alla. Minulle itselleni tämä on kaikista meille tällä kurssilla tarjotuista materiaaleista tärkein. On hienoa, että meitä koskevia asioia tutkitaan ja pohditaan akateemisissa raameissa ja raportoidaan esseiden ja kirjojen muodossa, mutta koska tunnen itseni ja vaikeuteni keskittyä pitkiin, haastavaa sanastoa käyttäviin kirjoituksiin arvostan sitä, että tieto tuodaan nopeasti saavutettavaan muotoon selkeälle alustalle. Helppolukuisuus ja käytännöllisyys ajavat mielestäni myös tasa-arvon agendaa, sillä teksti tulee suuremmalle yleisölle saavutettavaksi. Voin sanoa suoraan, etten olisi esimerkiksi ikimaailmassa lukenut näitä meille annettuja materiaaleja ilman tämän kurssin pakotetta, en vaikka aiheet minua kiinnostaisivatkin, ihan vain siksi koska aivoni eivät suostu keskittymään nähdessään muurin sanoja, joihin pitää paneutua ymmärtääkseen ne.
Kaiken kaikkiaan arvostan Brave New Alps -kollektiivin pyrkimyksiä ja työtä alamme tasa-arvon edistämiseksi, ja kuten sanottu olen ennen kaikkea iloinen nettisivujen olemassaolosta tutkimustiedon välittämiseksi. Maailmassa, jossa informaatiota tulvii sisään kaikista ovista, on tärkeää mahdollistaa tiedon saanti mahdollisimman monille sitä tarvitseville.
Kirjaus
Ryhmä Ihan samat kokoontui jälleen pohdiskelemaan viidennen kriittisen lukupiirimme tekstejä helmikuun 28. päivän iltana Zoomiin, verkkoyhteyksien rätistessä iloisesti näyttöpäätteiden kelmeässä valossa. Ilmassa oli selvästi aistittavissa helpottunutta väsymystä, pitkän ja työlään kurssin lähestyessä viimein päätöstään ja keskustelumme sujui varsin leppoisissa tunnelmissa. Tapaamiseemme kului yhteensä kaksi tuntia. Pidimme samalla kuitenkin myös auttamatta myöhässä olevan neljännen lukupiirimme, joten aikaa viidennen lukupiirin aiheeseen ja sen läpikäymiseen kului siitä kutakuinkin tunti. Kaikki ryhmämme jäsenet pääsivät osallistumaan molempiin lukupiireihin.
Viidennen lukupiirin aiheeksi oli merkitty suunnittelijan uudet suunnat ja lukupiirimme materiaalina toimi Brave New Alps -ryhmän teksti Precarity Pilot: Making Space for Socially- and Politically-engaged Design Practice vuodelta 2015, sekä samaisen ryhmän luomat Precarity Pilot -verkkosivut. Puheenjohtajamme Helmi avasi lukupiirimme esittelemällä lyhyesti tämän kertaisen viidennen lukupiirin materiaalin ja jatkoi siitä eteenpäin materiaaliin pohjautuvilla kysymyksillään, jotka herättelivät ryhmämme lopulta keskusteluun.
Kuten joidenkin muidenkin lukupiiriemme tekstien kohdalla, tuntui meistä kaikista hieman hankalalta ja abstraktilta tälläkin kertaa pohtia tekstin aihetta eli paremman ja terveemmän työympäristön ja -ilmapiirin luomista alallemme mahdollistaen kriittisen suunnittelutyön, kun kukaan meistä ei vielä työelämässä ole, ainakaan täyspäiväisesti. Teksti tuntui meistä jossain määrin hieman hankalalta lukea ja sisäistää, mutta osittain se varmasti johtui juuri edellä mainitusta syystä. Toisaalta totesimme tekstin myös toistavan jälleen samoja aiheita mitä muutkin lukupiirien tekstit ovat jo käsitelleet eri näkökulmista.
Tekstin pääaihetta olimme kuitenkin jo kaikki vähän käsitelleet aikaisemmin syyslukukaudella Työ ja elämä -kurssilla. Lukupiirimme pohti, mitä siitä oli jäänyt meille käteen ja ylipäätään sitä, pitäisikö työelämään liittyviä asioita ja käytäntöjä käydä enemmän tai syvemmin läpi opiskeluidemme aikana. Joku meistä mainitsi, että Työ ja elämä -kurssilla tuntui kuin olisimme käyneet vain nopeasti ja yleisluontoisesti erilaisia siihen liittyviä asioita läpi ilman syvemmän ymmärryksen syntymistä ja oppimista. Esimerkiksi oman työn hinnoittelu tuntui meistä kaikista edelleen hankalalta.
Tekstissä käytiin läpi muun muassa sitä, kuinka meidän pitäisi pyrkiä luomaan työolosuhteet, joissa omasta hyvinvoinnistaan olisi helpompi pitää huolta. Helmi esitti meille hyvän kysymyksen siitä, tuntuiko meistä, että tulevaisuudessa olisi vaikeaa pitää töiden osalta huolta omasta hyvinvoinnistamme. Totesimme kaikki syvässä yhteisymmärryksessä, että omat työskentelytahtimme ja -tapamme eivät tälläkään hetkellä ole terveimmästä päästä. Etäkoulun myötä esimerkiksi sairastaminen ja luennoilta pois jääminen on tuntunut vaikealta. Mietimme myös intohimo työtä. Kuinka pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan ja vapaa-ajastaan, jos tekee jotakin sydämensä palolla? Totesimme lopulta, että jos tulevaisuudessa huomaa asioiden olevan huonosti tai voivansa pahoin, niin tuleen ei saa jäädä makaamaan vaan asioita ympärillään tulee parhaansa mukaan muuttaa ja eteenpäin pyrkiä.
Tuntui kuitenkin hankalalta kuvitella parempaa, etenkin jos tulevaisuudessa joutuisi tekemään paljon pätkätöitä. Toisaalta pohdimme, että esimerkiksi kursseilla ryhmätöitä tehdessä on ollut helpompi sopia inhimillisemmästä työskentelytahdista ja samalla pitää huolta sekä itsestään ja omasta jaksamisestaan, että muista. Työelämässä kuitenkin panokset ovat kovemmat. Olisiko siis siellä mahdollista pyrkiä samaan?
Pohdimme lukupiirissämme tulevaa työelämää lopulta paljolti nykyisten opintojemme kautta, niiden kun meitä siihen kuuluisi valmistaa. Erityisesti ryhmäämme mietitytti ristiriita eri kurssien välillä. Esimerkiksi juuri päättynyt traaginen muovipullo –kurssi (aka. Koe: Prosessi) herätti meissä yhä närää. Meistä tuntui naurettavalta, että olemme esimerkiksi juuri tällä kurssilla otsa hiessä ja niska limassa lukeneet, kirjoittaneet, keskustelleet ja pohtineet vastuullista suunnittelutyötä eri näkökulmista vain joutuaksemme lopulta toisella kurssilla toimimaan sen vastaisesti. Mietimme, että eikö juuri yliopiston pitäisi olla se paikka, jossa opiskelijoille annettaisiin tekstissä kuvailtu ideaali mahdollisuus toteuttaa ja tehdä omien arvojensa mukaista suunnittelutyötä, etenkin kun Aalto-yliopisto tuntuu pyrkivän antamaan itsestään kuvan ekologisena, innovatiivisena ja eteenpäin pyrkivänä instituutiona.