Puheenjohtaja: Benjamin
Kirjuri: Jenny
Pohjustus
CAN WE TEACH GRAPHIC DESIGN HISTORY WITHOUT THE CULT OF HERO WORSHIP?
Aggie Toppins, 2020
Toppins toimii apulaisprofessorina ja puheenjohtajana Sam Fox School of Design & Visual Artsissa Washingtonin yliopistossa.
”I make, teach, and write about graphic design. I combine studio practice and critical writing to explore how visual communication bears on social realities. As a practitioner, I bring design language and processes to engagements with civic and cultural life. As a writer, I explore questions of historicism, taste, and meaning-making in the field.”
Artikkeli osoittautui minulle työlääksi ja minulla oli vaikea päästä tekstiin sisälle. Useamman kerran sen luettuani oli minulla tekstin punainen lanka edelleen hieman kateissa. En saanut kiinni itse ongelmasta. Itse en ehkä tunne alaa ja sen vallitsevia käsityksiä tarpeeksi hyvin voidakseni täysin tietää sen kaikki ongelmat. Mielestäni kuitenkin artikkelissa tehdään asiasta isompi ongelma kuin se oikeasti on.
Onko ihmisillä hankaluuksia käsittää, miten historiaa kerrotaan? Kuvittelevatko ihmiset oikeasti, että yksittäiset ”sankarit” ovat yksin muovannet alan ilman kenenkään apua tai ilman että hallitseva maailmantila olisi siihen vaikuttanut?
Aggie Toppins on koonnut tekstiinsä hienon kasan korulauseita, jotka loppupeleissä avattuina tarkoittavat ainakin itselleni hyvin vähän mitään. Näistä useampaa hän hokee artikkelin ajan kuin mantraa, mikä ei tee niistä yhtään sen merkityksellisempiä.
”History needs people, but it doesn’t need heroes”
Ymmärrän kyllä osittain, miksi on ongelmallista, että historiaa käydään vain yksittäisten henkilöiden kautta, mutta en kuitenkaan näe näitä suorituksia ja niistä opettamista turhina. Tuntuu kovin mustavalkoiselta, että asiaa pitää katsoa joka yksilön tai yhteiskunnan kautta. Toppins kirjoittaa, että nykypäivän suunnittelijoiden ei tarvitsisi esim. tietää, että Jan Tschichold teki kirjankansia Penguinille. Hänestä on tärkeämpää ymmärtää, että Tschichold oli yksi monista suunnittelijoista, joka vastasi hänen sosiaaliseen ympäristöönsä. En ymmärrä miksi ei olisi tärkeää ymmärtää molemmat puolet. Vai onko ihmiset niin rajoittuneita, että he eivät tähän kykene?
EXTRA BOLD: A FEMINIST, INCLUSICE; ANTI-RACIST, NONBINARY FIELD FUIDE FOR GRAPHIC DESIGNERS, Luku 2: HISTORY
Ellen Lupton, Jennifer Tobias, Sara Torres, Charlotte Perriand, Tanvi Sharma, Josh A. Halstead & Elizabeth Guffey, 2021
Extra Boldin kappaleessa 2: History oli useita kirjoittajia, mutta keskityn tässä heistä isoimmassa roolissa olleeseen Ellen Luptoniin ja hänen tekstiinsä. Lupton työskentelee johtajana Maryland Institute College of Artsissa johtajana sekä nykytaiteen kuraattorina Cooper Hewittissä.
Koin tämän jälkimmäisen tekstin huomattavasti miellyttävämpänä kuin ensimmäisen, vaikkakin koin tässäkin, ainakin kappaleen pohjustuksessa, olevan hieman itsestäänselvyyksiä.
”History isn’t everything that happened. It is a selective set of narratives that have been recorded and passed on.”
Itselleni tämä kuulostaa aika päivänselvältä ja kuvittelisin sen kuulostavan myös kaikille, jotka ovat ikinä tutustuneet minkään asian historiaan. Historiankirjoitus on ollut ja on edelleen usein hyvin puolueellista. Kappale jatkuu kertomalla siitä, kuinka historia, sen tapahtumat ja ilmiöt eivät kulje aina lineaarisesti, eivät aina seuraa tarinallisesti kaavaa, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Jälleen ei tekstistä tullut mitään mullistavaa informaatiota maalaisjärkeä käyttävälle ihmiselle, vaikkakin ajatus historiasta kehää kulkevana, itseään toistavana ilmiönä oli ihan mielenkiintoinen. Aloituskappaletta mielenkiintoisemmaksi koin kuitenkin sen ohessa olleet kaaviot taidesuuntien ja graafisen suunnittelun kehityksestä.
Kirja jatkaa kuitenkin mielenkiintoisesti kertomalla historiaa eri näkökulmasta, unohdettujen tarinoiden, suuntausten ja henkilöiden kautta, joten aloituskappaleen tyhjähkö sisältö annettakoon anteeksi.
Ensimmäisen tekstin ajatusta vasten on toisessa siis kerrottu historia usean eri ”sankarin” kautta. Tässä tapauksessa tosin unohdettujen ja ainakin itselleni täysin tuntemattomien ihmisten kautta. Olisikin hauska tietää kokeeko ensimmäisen tekstin kirjoittanut Toppins tämänkin yhtä ongelmalliseksi vai onko kyse vain siitä, miten ja millaisia hahmoja tähän asti on kuvattu.
Itse olen aina kokenut henkilötarinoiden kautta käydyt historian tapahtumat hyvin mielenkiintoisiksii ja opettavaisiksi. Minulla ei ole lapsuuden jälkeen ollut vaikeuksia ymmärtää, että tarinoiden takana on paljon muutakin ja että sillä, miten historian kertoo, on suuri vaikutus siihen, miten se ymmärretään. Nyky-yhteiskunnassa on tiedon kaivaminen ja kokonaiskuvan löytäminen kuitenkin helpompaa kuin ikinä ennen ja siihen on lähes kaikille asioista kiinnostuneille mahdollisuus.
On mielestäni aina hyvä ymmärtää liikkeet ja maailmantilanteet henkilöiden takana, mutta itse koen nykypäivänä vielä tärkeämmäksi jälkimmäisen tekstin kaltaisten unohdettujen ihmisten tarinan kertomisen. Menneen maailman epäkohdista puhumisen, jotta niistä voidaan oppia. Kun toivottavasti tulevaisuudessa niistä on päästy yli, voimme ehkä alkaa keskittyä liikkeisiin yksittäisten ihmisten sijaan.
KYSYMYKSIÄ
- Kirjoitetaanko historiaa liian yksipuolisesti ”sankareiden” näkökulmasta?
- Pitäisikö tämä näkökulma jättää kertomatta?
- Onko maailmantilanteita ja esim. poliittisia liikkeitä taustalla vaikea ymmärtää?
Kirjaus
Aloitimme tapaamisemme hyytävästi halloweeniltana 31.10 Zoomin himmeästi valaistessa meitä kaikkia palaillessamme töistä ja matkoilta. Etäyhteyksillä oli näppärä kokoustaa ja saimme kaikki koolle. Puheenjohtajamme Benjamin aloitti kokouksen kertaamalla tämän kerran lukupiirin tekstien pohjustuksen sekä kertomalla omia mielipiteitänsä teemastamme, joka oli suunnittelijan narratiivi. Paikalla olivat puheenjohtajan lisäksi kirjuri Jenny sekä Helmi ja Nelli.
Havaitsimme tekstit helppolukuisemmiksi kuin edellisen kerran tekstit. Tekstien kirjoitusajankohdat olivat lähempänä tätä aikaa, joten kieli ja ilmaukset olivat tuoreempia ja helpommin ymmärrettäviä. Nämä tekstit kuitenkin toistivat mielestämme usein itsestään selviä asioita mantroinaan. Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että osa ensimmäisen tekstin lausahduksista oli outoja ja toistuessaan jopa ärsyttäviä. Toppins saattoi käyttää samaa lausahdusta moneen kertaan, jolloin sen vaikutus lukijaan kului.
Kokouksessa keskustelimme siitä onko historia liian yksipuolista vain “sankareiden” näkökulmasta kirjoitettua ja onko tällainen kerrontatyyli väärin? Onko historiankirjoitus rehellistä ja todellista, jos siitä puuttuu tavallisten ihmisten ääni?
Koimme graafisen suunnittelun historian kommentoinnin hankalaksi. Toppinsin motiivi kirjoittajana jäi meille suurimmaksi osaksi epäselväksi. Olemme saaneet aiemmat tietomme tästä aiheesta suurimmaksi osaksi yliopiston taidehistorian luennoilla. On kuitenkin helppo kuvitella graafisen suunnittelun historian struktuuria,
jos sen rakenne on edes vähän samankaltaista kuin historian ylipäätään. Pystyimme heijastamaan myös viime kerran aiheesta ja systemaattisesta vähemmistöjen syrjinnästä. Emme kuitenkaan kokeneet, että maailman tapahtumien ja historian kertominen ihmisten kautta olisi niin suuri ongelma.
On ymmärrettävää, että historiaa käydään usein läpi julkisuuden henkilöiden kautta. Heillä on rahaa, seurantaa ja vaikutusvaltaa. Hyvää graafista suunnittelua löytyy myös “limelight”:n ulkopuolelta. Olisi hienoa, jos myös ns. tavalliset graafiset suunnittelijat pääsisivät mukaan kertomaan historiaa ja heidän omista taustoistaan, mutta aina se ei mene niin.
Pohdimme myös voiko ammateissa olla yksittäisiä “sankareita”. Toki on olemassa ihmisiä, jotka ovat siinä hyviä ja jotka vievät alaa eteenpäin.
Onko ongelma se, että historiaa kerrotaan ihmisten ja ilmiöiden kautta vai vaan millaisten ihmisten kautta. Olisiko ensimmäisen tekstin kirjoittanut Toppins hyväksynyt “Extra Bold: A Feminist, Inclusive, Anti-Racist, Nonbinary Field Guide for Graphic Designers” -teoksen tavan esitellä historiaa sen vuoksi, että nämä ihmiset
kuuluivat vähemmistöihin?
Tarvitseeko kaikkeen kaiken tiedon taustoista, jotta pystyy tekemään kivan julisteen. Tarvitseeko myös graafisen suunnittelun historian kertoa koko maailman historiaa. Suomessa kuuluu yleissivistykseen tietää historiasta, kulttuurista ja maantieteestä. Jokaisen pitäisi siis pystyä peilaamaan tietämystään aikakaudesta ja sen suunnittelijoista toisiinsa ilman sen suurempaa ongelmaa. Miksi siis graafisen suunnittelun pitäisi kertoa koko maailman historiasta ja tilanteesta? Onko jenkeissä oikeasti niin matala yleissivistyksen taso, että kaikki pitää kertoa?
Ymmärrämme hyvin sen, ettei aina halua kuulla kaikkia tarinoita historiasta vain sen vuoksi ettei tämä kiinnosta. Kaikkia ei voi pakottaa kuuntelemaan kaikkia tarinoita. Ongelmia tässä tulee vasta silloin, jos muiden tarinoita aletaan syrjimään ja vain osa pääsee maaliviivalle. Historia vääristyy ja vinoutuu. Siitä jää tarinoita ja osia puuttumaan.
Entä nykypäivä? Meistä tuntui oudolta edes lukea tekstejä, joihin oltiin pudoteltu paljon suunnittelijoiden nimiä, joista osa kuuluivat näihin “sankareihin” ja osa ei. Me emme edes tunnistaneet osaa heistä. Tämä voi johtua siitä, että me olemme suomalaisia ja suunnittelijoiden piirit ovat usein pieniä. Nimet eivät saata merkitä meille paljon, mutta joku amerikkalainen graafisen suunnittelun opiskelija saattaisi tunnistaa ne heti. Tavallaan meille nämä nimet eivät ole sankareita tai normaaleja suunnittelijoita, koska emme tunne heitä. He ovat kaikki samalla lähtöviivalla.
Toinen teksti, jota luimme oli mielestämme miellyttävä lukea, mutta se ei lopulta tuonut paljoa keskusteltavaa. Se oli kyllä mukava kontrasti toiseen tekstiin, mutta se ei kuitenkaan herättänyt meissä sen kummempaa keskustelua. Teksti, josta oli valittu vain pala, oli jopa mielenkiintoisempi aikaisemmissa kappaleissaan, jotka eivät kuuluneet luettaviksemme. Tuntui, että luettavaksemme valittu viimeinen luku olikin valittu vain kontrastiksi aikaisemmalle tekstille.
Puhuimme myös siitä, miten nykyinen digitalisointi tekee graafikon työstä yhä helpompaa ja helpompaa, jolloin olisi mukavaa, että yksittäisiä ihmisiä ja tekniikoita nostettaisiin ylemmäs historiallisesti. Olisiko ongelmallista silloin puhua Da Vincistä ja Mona Lisasta vai pitäisikö silloinkin puhua enemmän yleensä renessanssimaalareista?